Viime viikolla luin työnohjaajien vertaisryhmästä ajatuksen: ”jos näin poikkeusoloissa ei riitä seiskan suoritus, milloin sitten?” Tämä lause luikerteli alitajuntaani välittömästi, ja kesti muutaman päivän, ennen kuin istahti vakaasti tietoisuuteeni.
Stoppi
Omien laskujeni mukaan koronastopin alkamisesta on nyt aikaa aika lailla kaksi kuukautta. Tuolloin alkoivat laaja-alaiset rajoitustoimenpiteet, jotka ainakin itsellä tuntui kuin olisin törmännyt näkymättömään seinään: mitään en nähnyt, mutta pakko oli pysähtyä. Kaikki livetapaamiset piti siirtää hamaan tulevaisuuteen ja alkoi kiivas uudelleenorganisoituminen – jos ei fyysisesti, niin ainakin henkisesti. Edellinen blogitekstini sivuaa tätä aikaa myös.
Uusi normaali?
Meillä ihmisillä tuntuu olevan sisäsyntyinen tarve ja suunta keskittyä elämään koronan varjossa ikään kuin tämä olisi nyt se uusi normaali, josta niin kovasti puhutaan. Tehdään töitä, hoidetaan perhettä, kotia, ihmissuhteet (etänä tietenkin) ja paahdetaan menemään entiseen tapaan hetkellisen stopin jälkeen.
Olen itsekin löytänyt itseni tästä samasta fantasiasta: tulen joka päivä töihin täsmällisesti, asetan itselleni tavoitteita ja autan muita parhaani mukaan, olen töissä työpäivän mittaisen ajan (oli asiakkaita tai ei), olen tehokas. Kotona hoidan parisuhteen, lasten etäkoulun tukemisen, sittemmin taas kouluun lähdön, koiran, kotiaskareita, yhteydet ystäviin ja sukulaisiin, pihatyöt, jopa yhden huoneen täydellisen remontin…ja silti fiilis ei vaan ole ”normaali”.
Olen kuullut useammastakin lähteestä, että olen taipuvainen perfektionismiin, toki myös itse tunnistan tätä itsessäni. Miehenikin muotoili minun pitävän ”järjestyksestä”. Täydellisyyteen taipuva persoona pyrkii kympin suoritukseen jopa näinä poikkeusaikoina!
Arvosana: tyydyttävä
Nyt viikonloppuna muistin ajatuksen poikkeusolojen seiskan riittävyydestä. Voisinko alituisen puuhaamisen ja jopa suorittamisen sijaan vain olla? Haittaako, jos koti ei ole täydellisen järjestyksessä? Mitä sitten, jos en saa ”mitään” aikaiseksi koko viikonloppuna? Riitänkö minä ihan tällaisenaan? Kävisikö sellainen seiskan viikonloppu? Jaoin ajatuksen myös ystävieni kanssa ja se sai paljon vastakaikua. On petollista ja kuluttavaa ajatella ja toimia niin kuin kaikki olisi normaalisti, kun totuus on aivan toinen. Maailma on aivan toisenlainen kuin vielä alkuvuodesta. Elämä on erilaista.
Seiskan viikonlopun jälkeisenä maanantaina oloni on aika samanlainen kuin kympin viikonloppujenkin, tosin vähän levollisempi. Tänään olen myös saanut työasioita edistettyä, samalla kuitenkin pyrkinyt olemaan soimaamatta itseäni asioista, jotka vain seisovat (kympin suoriutuja vaatisi itseltään kymppiä olosuhteista huolimatta). Tilanteessa on niin paljon muuttuvia tekijöitä edelleen, että on mahdotonta suunnitella toimintaansa pitkälle eteenpäin.
Tänään aion selvitä päivästä seiskan arvoisesti – ja kiittää itseäni hyvästä työstä! Poikkeusolot vaativat mielestäni poikkeuksellista armollisuutta, myös itseäni kohtaan. Minä riitän, seiska riittää.