Valmistautuessani taas yhteen psykodraamakouluttajan tutkintoon liittyvään psykodraamatenttiin minuun kolahti jo monta kertaa lukemani kirja Suhteiden näyttämöt ja erityisesti kirjassa olevan Kirsti Silvolan ja Harri Stenbergin artikkeli, jossa pohditaan mm. psykodraaman taiteellisuutta. Hyvän ammattikirjallisuuden tunnistaa mielestäni siitä, että siitä voi löytää vuosien varrella aina vain uusia mielenkiinnon kohteita, joihin sukeltaa syvemmin.
”Psykodraamassa näyttämöllisestään ryhmästä nousseen päähenkilön aiheita konkreettisesti ja tämä on ryhmän ja ohjaajan kanssa yhdessä luomista, jota osapuolet eivät koskaan voi loppuun asti hallita.”
Pitää siis sietää ei-tietämisen tilaa (myös ohjaajana!) ja luottaa prosessiin. Työskentelyn tulos ei myöskään ole ennalta määriteltävissä. Psykodraama vaatii niin ohjaajalta kuin päähenkilöltäkin uskallusta suostua luomaan ryhmän edessä draamaa, jolta puuttuu käsikirjoitus. Psykodraamaohjaajan luottamus prosessiin kasvaa vain psykodraamoja ohjaamalla, ja ryhmän luottamuksen syntymiseen on esimerkiksi pieteetillä tehdyllä ryhmän aloittamisella (jossa pyritään synnyttämään ryhmän keskellä vuorovaikutusta sekä menetelmään ja toisiinsa tutustumista) suuri merkitys.
Joskus teatterissa tai vaikka musiikkikeikalla ainakin itselläni valuu herkästi kyyneleet – toki itse teoksen teeman herkkyyden, mutta myös yksinkertaisesti taiteen kauneuden takia. Olen huomannut samankaltaista herkistymistä myös psykodraamaryhmässä (niin itselläni kuin ryhmäläisillä). ”Näyttämöllä tapahtuva työskentely on parhaimmillaan myös esteettistä. Kohtausten draamallisuus ja kauneus sisältävät parantavan ulottuvuuden. Niissä voidaan tavoittaa kokemuksien yleisinhimillinen puoli. Kun psykodraama tehdään huolella ja vakavissaan, syntyy taidetta.”
Samaisen artikkelin päättää psykodraaman isän, Morenon teksti:
”Psykodraaman terapeuttinen, esteettinen ja pohjimmiltaan myös eettinen ulottuvuus ovat erottamattomat. Psykodraama voi tehdä tavalliselle ihmiselle saman kuin esteettinen draama jumalille, kuten Dionysokselle, Brahmalle ja Jehovalle, tai ihmiskunnan edustajille, kuten Hamletille, Macbethille tai Oidipukselle. Terapeuttisessa teatterissa tavallinen ihminen näyttäytyy sekä itselleen että toisille lähes taideteoksena. Pieni ja merkityksetön olemassaolo nostetaan uudelle tasolle, jolla sitä arvostetaan ja kunnioitetaan. Elämän yksityiset ongelmat muuntuvat erityisen yleisön seuraamaksi draamaksi. Meidän maailmamme on epätäydellinen ja amoraalinen, mutta terapeuttisessa teatterissa pieni ihminen voi nousta arjen yläpuolelle. Siellä hänestä tulee esteettinen hahmo, ihmiskunnan edustaja. Psykodraamanäyttämöllä hän inspiroituu, ja hänestä tulee oman draamansa dramaturgi.”
— Jacob Levy Moreno, 1946 —
Teen psykodraamaa huolella ja vakavissani, olen siis taiteilija. Tervetuloa ohjaukseeni terapeuttiseen teatteriin ja oman elämäsi dramaturgiksi.