Omat lapseni ovat aina olleet mielestäni hauskoja tapauksia. Lasten aivoituksia ja luovuutta voi vain ihastella. Lapsilla on vähemmän turhaa kritiikkiä siitä, kuinka asioiden ”kuuluisi” mennä ja lapset pystyvät myös suorempaan vuorovaikutukseen kuin me aikuiset. Tästä ja monesta muustakin oivalluksesta kiitän teitä Pihla ja Roope!
Pelilaudan ja nappuloiden yhteensopiminen
Meillä on kotona shakkipelin matkaversio, johon kuuluu kokoontaitettava (pieni) pelilauta, jonka sisällä pelinappulat kulkevat. Teinit keksivätkin sitten ottaa shakista nappulat sekä pelilleen isomman alustan tammesta – sama lautahan se on. Kuinka kekseliästä! Itselläni ei olisi tullut mieleenkään.
Eräässä yksilötyönohjauksessa asiakas pohti työyhteisön toimintamalleja ts. pelisääntöjä. Jotkut asiat sujuvat täsmälleen kuten sopimuksessa lukee, toiset asiat taas tuntuvat olevan kuin täysin eri pelistä. Mieleeni tuli ajatus siitä, että jos toinen pelaa laudalla shakkia, toinen tammea, ei oikein voida päästä samaan, ainakaan molempia tyydyttävään lopputulokseen.
Sit nää tekis tällee
Miten sitten saattaa pelaajat yhteisten sääntöjen äärelle? Vertaan työyhteisöä taas lapsiin ja perhedynamiikkaan: kun lapset leikkivät, he puhuvat koko ajan yhdessä sääntöjä: ”Sit nää tekis tälleen, ja sit toi tulis sanoon ettei noin voi tehdä ja sit ne tekiski tolleen”. Jos omat lapseni eivät olisi yhteisesti päättäneet pelaavansa tammilaudalla shakkia, olisivat he ajatuneet shakkitammikonfliktiin ja nappulat olisivat sinkoutuneet ympäri olohuonetta. Perheen omat säännöt muodostuvat ja muokkautuvat sitä mukaa, kun tilanteita tulee eteen ja sillä muodolla, kun se juuri omaan perheeseen parhaiten istuu.
Miksei sääntöjä vaan noudateta?
Jokaisella työyhteisöllä on myös jonkinlaiset pelisäännöt olemassa. Pelisäännöt voivat olla sisällytettynä esimerkiksi työyhteisön arvoihin, visioon sekä missioon, lisäksi työntekijäkohtaisissa työsopimuksissa sekä lainsäädännössä, työelämän pelisäännöissä. Usein työyhteisöissä voi olla se tilanne, ettei näitä noudateta ja syyt kovin moninaisia. Syitä voi olla esimerkiksi
- kun porukka vaihtuu, työnkuvan oletusarvot pysyvät kuitenkin samoina (”Pera kyllä hoiti tätä asiaa tällä viisii”), vaikka uusi työntekijä voi mieltää asian hoitamisen eri tavalla, tehden kuitenkin sopimuksessa määriteltyä työnkuvaa vaikkakin omalla persoonallaan ja otteellaan
- porukan vaihtuessa ei ehditä tai muisteta perehdyttää uutta jäsentä tämän työyhteisön pelisääntöihin (kuvitelkaapa vaikka 100 ihmisen työyhteisö, jossa on 20 uutta työntekijää, jotka eivät ole kuulleetkaan esim. yhteisön arvoista)
- yhteisössä ei puhuta asioista ääneen suoraan työyhteisön jäsenelle vaan kyräillään ja ihmetellään selän takana, miksi joku tekee töitä eri tavalla kuin oletusarvo on
- kiireessä säännöt yksinkertaisesti unohtuvat tai tämän ajan trendin aallonharjalla porskutteleva itseohjautuvuus ajaa kaikkien sääntöjen yli
- säännöt eivät enää palvele, ne ovat jo auttamattomasti vanhentuneet (meillä ainakin on perheessä ratkaisevasti eri säännöt nyt kuin esim. 10 vuotta sitten)
Aikalisä
”Sääntöjä ei saa muuttaa kesken pelin”, sanotaan mutta olen itse vahvasti eri mieltä, kun puhutaan työyhteisön pelisäännöistä. Työhyvinvoinnin näkökulmasta käsin jokaisessa työyhteisössä hyödyttäisiin siitä, että sääntöjä ainakin tarkasteltaisiin tietyin väliajoin ja opeteltaisiin kommunikoimaan paremmin. Näin tehden ilma puhdistuu, ja tulee tilaa tehdä työtä ilman outoja ja aikaa vieviä turhia siirtoja. Vaikka emme puhuisi ääneen mielessä olevia epäkohtia, ne ovat olemassa. Työyhteisön hyvinvointi voi toisinaan olla melkoista shakin peluuta, mutta kun kaikki kootaan yhteisen ja saman pelilaudan ääreen tarkistamaan säännöt, voidaan työstä taas alkaa saamaan irti enemmänkin kuin peliä.
Työnohjaussessiomme lopuksi asiakas päätti järjestää työyhteisössään ajan yhteisten pelisääntöjen tarkistamiselle.
Pelataanko teillä samoilla säännöillä?
Ps. Löysin mielenkiintoisen opinnäytetyön, jossa tutkitaan erään työyhteisön pelisääntöjä, käy lukemassa jos aihe kiinnostaa enemmänkin: Työyhteisön pelisäännöt osana työhyvinvointia
Artikkelin kuvat Pixabaystä
Pelisääntöjä voi olla kovin eri tasoisia. Tarkoitan, että jos on kyseessä vaikka suuri kansallinen yritys, on yleisiä kattosääntöjä ja sitten on paikallisia sääntöjä. Niiden on tietenkin oltava tosiaan tukevia, mutta kun säännöt ja etenkin arvot, tulevat jonkun sanelemana ylempää, ne eivät välttämättä aina tunnu omilta ja niiden noudattaminen voi olla haastavaa. (Etenkin jos työntekijöistä tuntuu, että sääntöjen laatija ei ole koskaan tehnyt niitä töitä, mitä varten säännöt on laadittu.) Miten ne säännöt ja arvot muuttuisivat työyhteisössä yhteisiksi, porukan omiksi? Etteivät ne tuntuisi päälleliimatuilta ja kliseiltä? Hmmm…?!
Sääntöjen on tietysti voitava elää muutoksien ja tilanteiden mukaan. Mutta jos sitä tapahtuu liian usein, niin on tilalla kaaos – koska kuka jaksaa pysyä perässä ja ketä enää kiinnostaa?! Minusta on tärkeää, että kaikki työyhteisössä tietävät muutoksista ja mieluiten voisivat vaikuttaakin niihin. Muuten ollaan äkkiä tilanteessa, jossa porisee tyytymättömyyden pata ja haukutaan väärää puuta eli siis ihmetellään, miksi joku tekee asiat toisin tai miksei kukaan kertonut tästäkään tai kenen ääliön idea tämäkin taas oli jne. Tullaan siis tärkeän asian eli viestinnän äärelle!
Kiitos kommentista! Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Kysymyksiisi vastaisin, että esimerkiksi työyhteisön yhteisellä tyky-päivällä, jossa voidaan toiminnallisesti tutkia yhteisesti sääntöjä ja arvoja – tai jopa pidemmällä prosessilla työyhteisötyönohjauksen merkeissä. Yksi työnohjauksen tärkeimmistä tehtävistä on nimenomaan parantaa vuorovaikutusta yhteisöissä 🙂