Ihan jo lyhyelläkin hakusanaetsinnällä löytää aiheesta paljon puhuttelevia osumia ja pääosin syndroomaa näyttäisi olevan paradoksaalisesti korkeasti koulutetuilla. Itse törmäsin termiin tänään omissa ajatuskuluissani:
Tiimi toimii ja saadaan palautetta?
…vaan mitä jos ei ole tiimiä, vain minä, meikkis, meitsi ja mää?
Kerään asiakkailta aina palautetta. Jos kyseessä on kertaluontoinen juttu, saatan kerätä fyysisesti läsnä ollessamme muutaman tärppikysymyksen avulla nk. välittömiä palautteita. Välittömiä palautteita voi kerätä myös etähetkistä, esimerkiksi pelkillä kouluarvosanoilla. Pitkissä prosesseissa kysyn aina session päätteeksi, minkä kanssa asiakas lähtee tai kuinka hetki häntä palveli – palautetta siis sekin.
Varsinkin pitkien prosessien päätyttyä lähetän asiakkaalle tai asiakasryhmälle sähköisen lomakkeen, jossa voivat antaa palautetta. Tämän ajankohtana yleensä noin viikko – pari prosessin loppumishetkestä. Tässä ajassa asiakas yleensä on ehtinyt prosessoida kuljettua polkua realistisemmin – välittömät palautteet ovat usein lähes pelkästään euforisia ja ylistäviä. Samassa lomakkeessa on mahdollisuus ilmaista halukkuutensa suositella minua jatkossa.
Yksinyrittäjä on myös yksin kehittäjä
Palautteiden pyynnin kantavana ideana on oman työni reflektointi eli itsearviointi. Työskentelen yksin eli suunnittelen kaiken yksin, toteutan kaiken yksin, arvioin omaa työtäni yksin ja tänään sain ponnen aikatauluttaa seuraava kehityskeskustelu itseni kanssa, sillä sainkin palautteen, joka laittoi ajattelemaan. Palaute ei ollut euforinen, eikä ylistävä – vaikkei myöskään täysin lannistava ja tyytymättömyyttä huokuva. Palautteessa oli paljon lämpöä ja hyvää, mutta suosituksia en tältä asiakkaalta työstäni saa.
Mokasit…
Ensimmäinen primitiivireaktio vei minut jonnekin syvälle häpeään ja hätään: ”EPÄONNISTUIN, vaikka syvin tahtoni on aina tehdä parhaani. ASIAKAS EI TYKÄNNYT SIITÄ MITÄ SAI. Ehkä olen jopa täysin kykenemätön tähän työhön? Mitä jos kaikki aiemmat suitsuttavat palautteetkin ovat vaan valhetta? Miksi luin tämän palautteen juuri ennen seuraavan asiakkaan saapumista? Kuinka nyt pystyisin häntäkään auttamaan?”
…ja jäit kiinni!
Tätä reaktiota kutsutaan käsittääkseni myös huijarisyndroomaksi (joka taas linkittyy vahvasti myös perfektionismiin ja kiltin tytön syndroomaan): ihminen osaa työnsä, mutta pelkää, että taitamattomuutensa paljastuu. Huijarisyndroomasta kärsivä voi ajautua myös työuupumukseen.
Alkushokin jälkeen
Muutaman minuutin (aikaa ei ollut onneksi enempää) märehtimisen jälkeen sain otteen aikuisen minäni ytimestä, josta tuli viesti: ”Rauhoitu. Ota palaute vastaan, katsele ja käsittele sitä – mitä voit siitä oppia? Kuinka voit tehdä jatkossa työsi paremmin? Palaute on yhden ihmisen arvokas näkemys. Muut aiemmin tulleet kiittävät palautteet eivät nollaudu tämän yhden saapuessa joukkoa rikastuttamaan. Sinä osaat työsi. Sinä riität. ”
Asiakkaan saapuessa olin jo läsnä itsessäni ja valmiina häntä varten. Tämän asiakkaan välittömän palautteen voimistamana voin huikata tuolle hätiin tulleelle aikuiselle minälleni, että oikeassa olit. Ja vielä tätä blogitekstiä kirjoittaessani voin huikata itselleni, että huijarisyndrooma minussa ei ole kovinkaan pitkäikäinen vieras, onneksi. Se on kuitenkin työkalu, jonka voi valjastaa käyttöön.
Reflektoinnin reflektointia
Tuntuu merkitykselliseltä ja arvokkaalta, että voin tätä asiaa pohtia vielä myöhemmin omassa työnohjauksessanikin. Palautteen keräämisen pointti toteutui tänään esimerkillisesti. Kiitos siis palautteesta!