Elämän pelko on kuoleman alku?

Tämän blogin otsikko on ollut mielessäni jo pari vuotta. Viime viikolla luin henkisestä ajattelijasta, joka on saman asian joskus muotoillut vähän eri termein…joten täysin uniikki ajatukseni ei ole, mutta toisaalta ikiaikainen. Kirjoittelen tätä ajatuksen virtana pohdinnastani suhteessa mielen voimaan ja pelkoenergiaan. Ajatteluuni ja maailmankuvaani on vaikuttanut moni henkinen ajattelija, valmentaja sekä elämässäni olevat ihmiset. 

Kun silmäni auki saan ja …

Oltiin missä maailmantilanteessa tahansa, me luomme omaa todellisuuttamme joka päivä. Jos herään aamulla ja ensimmäisenä täytän verkkokalvoni ja/tai tärykalvoni uutisilla maailman pahuudesta, se vaikuttaa minuun. Jos ensimmäisenä aamulla alan pohtia, mitä kaikkea kamalaa päiväni tulee pitämään sisällään, päivä tuskin tulee olemaan kovin valoisa. Jos pelkään heti aamusta, pelko siivittää valintojani läpi päivän. Joogien tapa aloittaa jokainen aamu hiljentymisellä ja meditoinnilla on mielestäni oivaltava ja tavoiteltava. 

Minuun teki suuren vaikutuksen muutama vuosi sitten kirja ”Auschwitzin tatuoija”. Kirja on tosikertomus juutalaisen Lale Sokolovin selviytymisestä yhdestä aikamme järkyttävimmästä aikakaudesta keskitysleirillä. Tämän Lalen moton ja sitaatin kirjasin itselleni tuolloin ylös: ”Jos heräät aamulla, päivä on hyvä”. 

Voin joko valita tai valittaa

Lopetimme päivittäislehden tilauksen vuosi sitten. Tuntui, että joka ikinen lehti mässäili pelolla: ympäri maailmaa kerrottiin jo tutuksi tulleiden nälänhädän, luonnonkatastrofien ja sotien lisäksi uusista tartunnoista, uusista varianteista, uusista rajoituksista, uusista kuolemantapauksista…tuntui, että turrun. Aamupalaksi lehdellinen pelkoa. En vaan enää jaksanut lukea näitä ”uutisia”, jotka olivat päivä päivältä ja viikko viikolta vain toinen toistensa toisintoja, vain mahdollisesti maksimoiden pahuutta ja kurjuutta. Välillä jopa tuntui, että sanan ”uutinen” merkitys oli kadoksissa – eikö uutisen pitäisi kertoa meille jotain uutta? 

Viimeisten viikkojen ajan olen taas keskustellut toistuvasti asiakkaiden, kollegoiden ja ystävien kanssa koronaan liittyvistä aiheista ja varsinkin pelkokärjellä. Olen havainnut, että mikään määrä rokotteita tai rajoituksia ei saa pelkoa lientymään, koska aina on mahdollisuus tartuttaa tai saada tartunta oireettomalta. Perheitä rikkoutuu, koska perheen sisällä on erilaisia käsityksiä rokotteiden hyödyllisyydestä suhteessa vaarallisuuteen. Ystävät eivät uskalla tavata toisiaan, koska juuri uusin variantti on taas edeltäviään ovelampi. Ei uskalleta lähteä harrastuksiin, koska vaara vaanii kulman takana. Julkisilla paikoilla katsotaan pahasti niitä, jotka eivät syystä tai toisesta noudata suosituksia. 

Pelko on subjektiivinen kokemus

Toinen pelkää tautia, toinen rokotetta, joku yksinäisyyttä, joku konkurssia – yhteinen nimittäjä tälle kaikelle pelolle on kuolema. En tietenkään ole sellaisessa asemassa, että voisin kenellekään sanoa pelon olevan turhaa. Jokaiselle pelon kokemus on henkilökohtainen, vaikka se joskus olisi (jonkun ulkopuolisen, tai jopa itseni mielestä) täysin järjenvastaistakin. Ja jokaisen pitää kuoleman pelon polku käydä itsessään läpi. Minä kävelin jonkinlaisen tällaisen polun läpi viime vuonna, enkä enää suostu pelkäämään. Tämä on tietoinen päätös.  

Pandemian alkupamauksessa minulta tyhjeni kalenterista kaikki työt, ja lapsetkin määrättiin pian kotikouluun. Olin kotona paljon lasten kanssa, ja puunasin hullun lailla pintoja ja ovenkarmeja, myös auton rattia ja vaihdekeppiä…mieheni oli perheestämme ainoa, joka sai käydä kaupassa. Näin kului muutamia kuukausia, ja täytyy myöntää, että se paljon puhuttu kuuluisa resilienssi oli koetuksella. Kunnes aloin katsomaan käyttäytymistäni ikään kuin ulkoa päin. Kävin pohtimaan, miten itse omalla käyttäytymiselläni voisin vaikuttaa mieleeni – entä millaisin ajatuksin voisin vaikuttaa käyttäytymiseeni. Mieltä voi ohjata, ja sitä itseasiassa olisi ihan hyväkin välillä ohjata. Kokoaikainen pelkääminen kävi kokoaikatyöstä ja vei elämäniloani. Se kulutti energiaani, ja poisti elämästäni värit. Tunsin kehossani pelon painon, ja pelon energia ympärilläni sai kaiken tuntumaan ja näyttämään turhalta. Päätin lopettaa pelkäämisen.

Katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista

Pelkäämisen sijaan aloin antaa enemmän ja enemmän valtaa kiitollisuudelle elämässä: mitkä kaikki asiat minulla oli hyvin, mitkä pienetkin ihmeet toivat valonpilkahduksia elämään. Nautin pitkistä kävelyistä luonnossa koiran kanssa. Kuuntelin musiikkia. Aloin taas lukea kirjoja. Mitä enemmän keskityin hyvään, sitä enemmän myös koin kiitollisuutta ja hyvyyttä. Kaikesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) minulla oli asiat hyvin. Ei aina loistavasti, mutta riittävän hyvin. Olin elossa!  

Elämäni keveni, kun myönsin oman kuolevaisuuteni. Tiedän ja tiedostan, että joskus täältä, tässä kehossa tulee lähtö. En enää juokse sitä pakoon – en myöskään kohti.  Mutta jos joka päivä pelkään (kuolemaa), milloin ehdin elää? Onko kuoleman pelkoinen elämä elämää, vai valmistautumista kuolemaan? Jos huomenna kuolen, ainakin olen elänyt tänään. 

Jos Lale voi keskitysleirillä valjastaa mielensä siihen, että joka päivä on armo uusi, ehkä minäkin pystyn siihen. 

Jos herään aamulla, päivä on hyvä. 

Lukuvinkkejä: 

Heather Morris – Auschwitzin tatuoija

Caroline Myss – Hengen anatomia

Saku Tuominen – Kaikki on hyvin riippumatta siitä, miten kaikki on

Kuunteluvinkkejä: 

Juha Tapio – Rakastettu

Ellinoora – Minä elän 

Yona – Solut herää eloon

Pave Maijanen – Elämän Nälkä

Anssi Kela – Parasta aikaa

Johanna Kurkela – Kuolevainen

Pepe Willberg – Aivan sama mulle mä oon onnellinen